Lannehalvaus

Tämä teksti on siirretty vanhasta blogistani tänne, ja on kirjoitettu marraskuussa 2014.

Kranio-Sakraali opintojen puitteissa hoidin hevosta, joka oli toipumassa lannehalvauksesta. Se oli elänyt pihatossa, ja muuttanut talliin, jossa on osapäivä tarhaus. Liikkumisen puute oli sairastuttanut sen.

Mieleen muistui hevosenomistajuuden alkukuukaudet. Olin ostanut ruokinnalle herkän hevosen, joka oli tottunut syömään Peacemakeria. Black Horsen auto kävi tallilla, ja minua suostuteltiin vaihtamaan Black Horsen kaurattomaan rehuun. Näin tehtiin sillä seurauksella, että hevoseni  selkään ja kylkiin nousi  valkuiaispatteja, se näytti aivan kun jotain rokkoa sairastavalta. Lanneselkä veti täysin jumiin.  Sen lihaksiin oli varastoitunut liikaa glykogeeniä, joka muuttui maitohapoksi.  Kaurattomien rehujen valkuaismäärissä oli eroa, ja Black Horsen kaurattomassa sitä oli liikaa tälle hevoselle.

Rehu vaihdettiin takaisin vanhaan välittömästi. Toipuminen silti kesti muutamia viikkoja talutteluineen. Lihasten puolesta hevonen ei toipunut nopeasti, vaikka saikin oikeaa rehua.  Luin, että sterssikin altistaa lannehalvaukselle lisää, olihan se juuri vähän aikaa sitten vaihtanut omistajaa ja tallia. Taluttelin sitä maastakäsin aluksi, selkään laitoin linimenttiä ja hieman sen toivuttua hevoshieroja hieroi sen. Sitten kevyttä liikutusta pienin erin lisäten.  Noin kuukasi meni laukkaamatta vain käynti-ravi työskentelyssä.

Tallinpitäjä syytti satulaa, kun ei voinut rehun vaihtoakaan syyksi tunnustaa. Tuli vaihdettua rungoton satula rungolliseen tässä yhteydessä. Ratsuttaja oli tyytyväinen, olihan se helpompi ratsastaa… Kyseinen satula tosin osoittautui jo noin puolen vuoden kuluttua epäsopivaksi, vaikka sen tässä yhteydessä hevoshieroja olikin sovittanut. Varmaankin selkälihakset kehittyivät hurjaa tahtia, kun hevosta alettiin suunnitelmallisesti treenata, tosin ihan harrastus mielessä.  Epäsopivuus sai aikaan toistaan hurjempia laukkapukkeja, mutta se onkin jo ihan toinen juttu…


Se paljon puhuttu käytös

(siirretty blogistani ”hevoselle.net- Mietteitä”, kirjoitettu 20.11.2014)

Olin tekemässä Kranio-Sakraali hoitoja hevosille ratsastuskeskuksessa, jonne myin ensimmäisen hevoseni.

Sen kanssa opin ottamaan huomioon, miten fyysiset sairaudet vaikuttavat hevoseen, ja miten ne pitää ottaa liikuttamisessa huomioon. Hevosellani oli hankositeiden rispaumaa etujaloissa, se sairasti kinnerpatin ja ruokinnallekin se oli aika herkkä, kerran sillä oli alkava ähky.

Kun kinnerpatti alkoi oireilla, hevonen oli ratsastuskielellä ”ep”. Se oli myös hieman ärtynyt kivusta. Yhdellä liinassa juoksutus kerralla se rynnisti ympyrältä keskelle päälleni etujalat ilmassa viuhuen. Silloin en tajunnut, että ympyrällä juokseminen sattuu sitä.
Tapahtuman jälkeen tuli otettua muutamia maastakäsittely tunteja ”vepsätyyliin”, jotta hevoselle saatiin opetettua kunnioitusta ihmistä kohtaan lisää. Oppi oli hyvä saada, mutta voi kuinka väärään aikaan hevoseni kannalta.
Myös hevosia harrastava tuttavani kävi pyörittelemässä sitä western kuvioin. Voin vaan kuvitella, mitä kipua hevonen tunsi joutuessaan kulkemaan normaalia juoksutustakin pienemmillä ympyröillä.
Se oli koettanut kertoa kertoa kivustaan minulle tulemalla juoksutus ympyrältä päälleni. Johtajuus nousi aiheeksi, jota kaikki ympärilläni toitottivat.

Osallistuin Trs Westernin ”Oman hevosen kouluttaminen”-kurssille.. Sielläkin tuli selväksi, että: ”Jos ei 7-vuotias hevonen osaa kunnioittaa ihmistä, se on sille opetettava…”.
Kevät eteni ja koitin helpottaa hevoseni oloa; otin sille HevosShiatsu hoitoja, se vuoltiin paljasjalkaiseksi… Nämä varmaan helpottivat sen oloa hieman, mutta mikään ei todella auttanut.
Yhdellä ratsastuskerralla se ei enää yksinkertaisesti suostunut astumaan askeltakaan eteenpäin kentällä. Mitä teimme; varustelimme lisää, niinkuin ihminen usein tekee, kun ei muutakaan keksi. Ohjiin laitettiin kumpparit, jotta ohja-avut varmasti menisivät perille.
Kun en saanut hevosta liikkumaan lainkaan, hyppäsi toinen ratsastaja tallilta sillä ”20-vuoden kokemuksella” (josta on tullut jonkinlainen klisee ilmaista osaamista hevosalalla) sen selkään. Mutta se ei liikahtanutkaan. Tajusin hevosen kärsivän, riisuin siltä varusteet ja päästin sen laitumeen takaisin.
Oli selvää, että se tarvitsi klinikkakäynnin, vaikka sitä oli jo paikan päällä tallilla käynyt yksi ell katsomassa. Kun hevonen ei tahdo tehdä yksinkertaistakaan normaalia oppimaansa asiaa, kuten esim. kävellä ratsastaja selässä, on hyvä tarkastaa, tunteeko se kipua.

Kun sitten vein sen klinikalle, sillä todettiin pieni alkava kinnerpatti otj:ssa.

Edellisenä kesänä vaihtessani hevosvakuutuksen vakuutusyhtiötä, hevoselleni tehtiin taivutuskoe. Otj oli silloin reagoinut ykkösellä, muiden jalkojen saatua 0:n. Tuolloin jo vakuutustarkastusta tehnyt ell varoitti mahdollisista tulevista kinnervaivoista.

Samoihin aikoihin otin hevoselleni myös energiahoitoa. Hoitaja kertoi , että: ”joko oikeassa takapolvessa tai kintereessä on jotain, joka vaikuttaa kuivalta”. Klinikalla otetut kuvat ainoastaan vahvistivat nämä kaksi niin erilaisesta katsantokannasta saatua havaintoa.

Kinnerpatti parani hyvin seuraavan syksyn aikana siihen pisteeseen kuin se vain voi.
Hyvä nivelravinne, bot-selänlämmitin lanneselällä ennen liikutusta ja bot-kinnersuoja öisin auttoivat. Kuitenkin joka syystalvi ilmojen viilentyessä hevonen jäykistyi, sen lanneselkä oli jumissa.
Kinnerpatti vaivoja helpottaa erityisesti säännöllinen liikunta , pitkät alkulämmittelyt ja puomityöskentely.; takajaloille ja lanneselälle töitä.
Ei liikaa lepoa, ei edes laidunlepoa, sekin koettiin. Vaikka kaikki tämä on varmaan hevoskohtaista.
Syystalvet olivat vakituisten hierontojen aikaa.

Myöhemmin (2014) opiskeltuani Kranio-Sakraali kurssin perusteet pystyin todella auttamaan hevostani. Hoitaessa tajusin, kuinka jumissa sen SI-nivelet olivat! Se ei edes pystynyt varaamaan painoa hoidettavan puolen takajalalle. Myös lannenikamia, niiden okahaarakkeiden liikuvuutta, pystyin hoitamaan Kraniolla, sekä sen  kintereitä. Hieman nesteytyneet takajalatkin kuivuivat kraniohoidon tuloksena.

108
Ajoittain keväällä meno näytti normaalilta – ajoittain liikkuminen oli huonompaa, kinnerpatti löytyi toukokuussa 2010.
❤

Parempi myöhään kun ei milloinkaan löytää sopiva hoitokeino.
Vaikkei hevonen enää ole minun omistuksessani, säilyy kavionjälki sydämessäni, se juurtui sinne syvälle seitsemän yhteisen vuoden aikana…